Liftausmuisto

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) järjesti vuonna 2020 keräyskampanjan nimellä "Hyppää kyytiin", jossa haluttiin ihmisiltä muistoja ja kokemuksia liftaamisesta niin kuljettajan kuin peukalokyytiläisen näkökulmasta. Minullahan oli ikimuistoinen liftausmatka vuonna 1985 ja kampanja antoi minulle hyvän syyn kirjoittaa reissun vaiheet muistiin, sillä halusin lähettää muisteloni kampanjaan. En tiedä, julkaistaanko yhtään muisteloa missään, mutta ainakin näin sain kirjoitettua liftausmatkan "paperille". Vielä sentään jotakin siitä muistan, ainakin jutun pituudesta päätellen! Tässä lähettämäni juttu.

Liftausmuisto, osa 1: meno

"On vuosi ´85, kauan on aikaa siis..." liftausmuistosta, joka poikkeuksellisuudessaan on ikimuistoinen - vaikka muistikuvat ovat tässä ajassa ehtineet jo paljolti haalistua. Kaikki alkoi siitä, kun ystäväpariskuntani oli 1984 syksyllä muuttanut Saksaan, Bonniin, erään tutkimusprojektin takia. Keväällä alettiin puhua eli käymään kirjeenvaihtoa siitä, että minä voisin mennä heidän luo kyläilemään, esimerkiksi kesällä kun täytän 30 vuotta. Innostuin ajatuksesta kovin, etenkin kun minulle luvattiin viikon ylöspito - lukuunottamatta juomia mikä tarkoitti tietenkin pääasiassa saksalaista olutta, jollaista ei Suomessa, tasaisen ja takuuvarman lagerin luvatussa maassa siihen aikaan juuri mistään saanut. Kieli alkoi kostua jo pelkästä ajatuksesta! Vaikka viikon ylöspito tuntuikin mahtavalta tarjoukselta, olivat taloudelliset realiteettini senkaltaiset, että hyvä idea alkoi kuivua sitä mukaa, kun aloin selvitellä matkakustannuksia...

Matka meinasi jäädä savolaiseksi projektiksi: "aloittamista vaille valmis" (tuttu juttu, olenhan savolainen!). Aikaa kului arvellessa ja päiviä päätä käännellessä. Oltiin jo kesän alussa, kun erinäisten sattumien kautta matkan toteuttamiselle tarjoutui mahtava ratkaisu. Olin tuolloin töissä Valion tutkimus- ja tuotekehitysosastolla Helsingissä Kalevankadulla. Jossakin kahvipöytäkeskustelussa kerroin matka-aikeistani ja hyvä kun kerroin! Minua valistettiin tiedolla, että tuosta pihalta lähtee juustorekkoja eri puolille Eurooppaa melkein joka päivä ja kuskit ottavat useinkin mieluusti liftareita kyytiin saadakseen juttuseuraa - eikä matka maksa mitään. Paluuaikataulutkin voisi ottaa selville. Tosin juuri Bonnin kautta eivät rekat (muistaakseni ja ainakaan tämä) kulkeneet, mutta aika läheltä kuitenkin...

Olin kesäkuussa lopettanut työt Valiolla, mutta kun otollinen ajankohta matkalle oli näköpiirissä, kävin juttelemassa rekkakuskien kanssa ja sainkin sovittua erään kuskin kanssa kyydistä. Lähtöpäiväksi tuli 3.7. Saavuin aamulla rinkka selässä rekkalaitureille ja etsin kyseistä kuskia ja rekkaa. Löytyivät..... mutta kuskipa kertoikin yllättäen, että en mahdu autoon, koska joku sukulainen tulee kyytiin! Kaikki tunnetut ja tuntemattomat ärräpäät tuli huudettua - toki arkana poikana vain äänettömästi. Paikalla ei ollut ketään, joka olisi lähdössä vastaavaan suuntaan, joten pettyneenä ja masentuneena haavoja nuolemaan kotiin. Olen nyt 35 vuotta myöhemmin monessa yhteydessä saanut huomata, etten ole kovin helposti luovuttavaa ja lannistuvaa sorttia. Niinpä tein uuden suunnitelman matkan toteuttamiseksi, mutta ottaen huomioon taloustilanteen reunaehdot. Se rekka olisi luultavasti mennyt Tallinnan, Gdanskin tai ehkä Rostockin kautta, mutta näitä vaihtoehtoja ei joko ollut tai en edes harkinnut, joten otin selvää ruotsinlaivojen aikatauluista ja samana iltana näkyi olevankin Helsinki - Tukholma-laiva lähdössä. Jos olisi ollut internet silloin olemassa, olisi matkustaminen Tukholmasta eteenpäin ollut paljon helpommin suunniteltavissa, ennen kaikkea juna- ja bussiyhteydet (lentokone ei tietenkään tullut kyseeseen) aikatauluineen ja hintoineen. Tein päätöksen, että jos saan laivaan lipun (kansipaikan), lähden matkaan ja mietin Tukholmassa jatkotoimenpiteet. Olin jo tullut siihen näkemykseen, että liftaaminen on ilman muuta helpoin ja halvin tapa edetä - olinhan toki liftaamista harrastanut aikaisemmin Suomessa jonkin verran. En tässä vaiheessa epäillyt suunnitelman onnistumista millään lailla vaan ajattelin, että olen Bonnissa jopa aikaisemmin kuin junalla tai bussilla. Nyt aloin jo unohtaa aiemman pettymyksen ja suhtautua koko matkaan pikku seikkailuna. Kuinka harhaisia ihmisen kuvitelmat voivat ollakaan...

Laivamatka meni mukavasti, tosin valvomalla. Onneksi minulla oli hyvää seuraa, sillä eräässä ikkunasyvennyksessä istui iäkäs rouva, joka oli selvästi juttuseuraa vailla siitä päätellen, että hän pyysi minua käymään ostamassa itselleen oluen tarjoten myös minulle. On meitä monenlaisia kulkijoita täällä! Hän reissasi tätä väliä monta kertaa vuodessa, käymättä maissa ja vain istuskellen ja ihmisiä katsellen. Voisin minäkin nykyään tuollaista harrastaa. Noh, aamu koitti ja laiva saapui satamaan. Silmät hieman ristissä mutta adrenaliinia sopivasti veressä lähdin innoissani eteenpäin... mutta mihin suuntaan?! Hoksasin, mistä laivalta tulleet rekat lähtevät eteenpäin, joten riensin sinne kysymään, josko jonkun kyytiin mahtuisi. Käsittämätöntä, mutta ei tärpännyt! Lähdin siitä sitten etsimään otollista liftauspaikkaa - jota ei tietenkään ollut lähimaillakaan. Kävelin ensin Tukholman keskustaan sen pari-kolme kilometriä mikä sinne on satamasta ja aloin katsella opasteita, jotka ohjaisivat minut oikeaan suuntaan oikealle tielle. Tulihan siinä käveltyä useampi kilometri (rinkka selässä, lähes syömättä edellisen illan jälkeen), mutta mielestäni hyvä liftauspaikka löytyi, ja eikun peukkua pystyyn! Toiveikkuus matkan joutuisasta etenemisestä alkoi pikkuhiljaa haihtua, sillä siinä vierähti melkoinen tovi, ennen kuin ensimmäinen kyyti tarjoutui. En enää muista, montako kyytiä kaikkiaan oli, mutta ilta oli jo pimeä, kun olin päässyt Mjölbyn pikkukaupunkiin (matkaa taitettu noin 250 km). Tanskan rajalle olisi vielä matkaa noin 350 km ja siitä vielä vaikka kuinka paljon perille. Miten minä olin voinut kuvitella, että voisin tämän vuorokauden aikana olla jopa perillä! En kai tosissani ajatellut, että pääsen aina heti kyytiin ja ajetaan nopeusrajoitusten rajoilla? En kai ymmärtänyt tehdä näin tarkkoja matka-aika-arvioita.

Mjölbyhyn en ehtinyt (enkä halunnut) tutustua tarkemmin. Siinä tien vieressä seisoskellessani havaitsin lähistöllä joukon mopopoikia pärräämässä ja jostain syystä aloin kokea porukan uhkaavaksi. Entä jos he huomaavat minut! Niinpä hiippailin läheiselle mäennyppylälle piiloon (kastellen kenkäni ja housunlahkeet kasteesta). Kun pojat häipyivät lähistöltä (noin tunnin kuluttua) palasin tien varteen bussipysäkin kohdalle ja nostin peukaloni optimistisesti pystyyn. Kovin kirkkaita eivät katuvalot olleet, joten monikaan ohiautoileva ei ehkä minua huomannut (voi myös olla, että minua kavahdettiin jostain syystä, mitä en ymmärrä). Mutta pitkän seisoskelun (pimeässä en halunnut kävellä tien viertä) jälkeen siihen pysähtyi rekka-auto, joka armahti minut! Kuski puhui aikamoista skånea, josta olin ymmärtävinäni, että hän on menossa Helsingborgiin, joka oli kannaltani oikein hyvä päämäärä tässä vaiheessa. Kuski ei puhunut englantia ja minäkin jouduin toteamaan omat ruotsinkielen (saati skånen-) taitoni hyvin vajavaisiksi. Harmi ainakin kuskin kannalta, sillä sen verran ymmärsin, että hän halusi nimenomaan juttuseuraa, joka pitäisi häntä valveilla pitkän yöllisen ajon aikana. Taisin nukkua suurimman osan matkasta! Helsingborgissa oli vuorostaan onnea, sillä lautta Helsingöriin Tanskan puolelle lähti melkein heti, kun satamaan saavuin. Taisi niitä silloin jo mennäkin vähän väliä. Laivamatka meni nopeasti.

Helsingöriin päästyäni väsytti vielä sen verran, että pienet nokkaunet puiston penkillä olivat enemmän kuin paikallaan. Muistelen, että jonkinlainen nälän tunne alkoi vaivata, joten olin pakotettu ostamaan ruokaa eli juustosämpylää tai vastaavaa. Ostin myös pullon Coca colaa, mikä oli viisas päätös, sillä päivästä oli tulossa melko lämmin. Eihän minulla tietenkään mitään vesipulloa ollut matkassa. Taas oli etsittävä liftauspaikka ja löytyihän se, kun käveli taas kilometrikaupalla. Muistikuvista ei löydytarkemmin, montako kyytiä sain ennen kuin tulin taas lauttasatamaan. En muista sitäkään, mihin satamaan, sillä Saksaan halutessaan on mahdollista valita vaihtoehtoisia reittejä, mutta joihin kuitenkin liittyi yksi tai useampi lauttamatka. Mutta sen muistan, että jollakin lautalla olin ja istuin lepotuolissa niin sanotusti reporankana ja jossain määrin poissaolevana. Ilmeisesti se kiinnitti erään pariskunnan huomion ja kohta löysin itseni istumassa heidän seurassaan edessäni maukkaan näköinen ateria kera Tuborg-oluen. Ei onneksi tarvinnut puhua tanskaa, vaan kommunikointi sujui miten kuten englannilla (miten ja kuten tarkoittaa sitä, että englannin puhumista sujuvasti välttäneenä huomasin kielen puhumisen olevan melko paljon vaikeampaa kuin englannin kielisen musiikin sanoitusten ymmärtäminen - varsinkin, kun kappaleita voi toistaa niin paljon kuin on tarpeen sanojen, lauseiden ja ajatusten ymmärtämiseksi). Keskustelimme kuitenkin sellaisista aiheista, kuin mitä teemme työksemme ja olemmeko aiemmin käyneet Suomessa/ Tanskassa. Tämä ystävällinen pariskunta lupasi viedä minut tulevasta satamasta eteenpäin sopivaan paikkaan liftauksen kannalta. Sen lisäksi he ostivat minulle Tanskan kartan ja antoivat osoitteensa ja puhelinnumeronsa, jos vaikka paluumatkalla voisin käydä heidän luonaan (sanoisin, että tähän liittyi suorastaan siunauksellisuutta).

Päivä on jo pitkällä. Nyt on 5.7. eli kaksi yötä takana ja kolmas yö koittamassa. Missä se tulee vietettyä, ei ainakaan Bonnissa, se on varmaa! Kyllähän kyytejä sai, mutta niiden väli oli usein pitkä ja kyydit lyhyitä. Jostain syystä luulin edesauttavani matkantekoa kävelemällä eteenpäin mieluummin kuin seisomalla paikallani odottamassa jonkun tajuavan, että kannattaisi tarjota apuaan meikäläiselle. Näihin aikoihin aloin aavistaa, että habitukseni saattoi olla esteenä avuliaille aatuille. En muista, että Suomessa olisi 80-luvulla kauheasti peloteltu liftauksen vaaroista (liftaajille tai kyydin tarjoajille), mutta voi hyvinkin olla, että hippimäinen olemukseni pitkine hiuksineni, partoineni ja resuisine farkkuineni antoi autoilijoille signaalin painaa mieluummin kaasua kuin jarrua minun kohdallani. Ja minä kun olin silloin (ja edelleen) tällainen ujonsorttinen kaunispoika kaunosielu! Pääsin kuin pääsinkin melkein jo Saksaan, mutta en ihan. Viimeinen kyyti jätti minut parin kilometrin päähän rajasta raja-asemasta (Flensburg) ja tässä vaiheessa olin jo puoli- tai pikemminkin 2/3-osakuollut. Ajattelin "järkevästi", että vietän yön Tanskan puolella - ilma oli lämmin ja miellyttävä - ja jatkan matkaa uusin voimin seuraavana aamuna. Yhtä järkevästi ajattelin, että kävelen metsään, asetun puun juurelle ja ummistan silmäni... kävelin metsään, joka osoittautui samankokoisia tasaisin välein istutettuja puita käsittäväksi rajavyöhykkeeksi. Pienessä päässäni (olin mahdollisesti pienissä päissäni väsymyksestä) alkoi mieleeni hiipiä epämiellyttävä tunne, että rajavyöhykehän on miinoitettua aluetta! Varovasti varpaillani hipsutellen palasin takaisin tielle ja kävelin raja-asemalle. Siellä oli kahvila, josta ajattelin saavani jotain pientä suuhunpantavaa. Suunnitelma matkan jatkamisesta oli tässä vaiheessa aika epäselvä. Epäselvä ja uupunut olotilani kävi viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun tarjoilija tuli kysymään, mitä haluaisin. No, oluen osasin tilata ihan automaattiohjauksella, mutta syömisen - jota olin ennen kaikkea vailla - tilaaminen ei ollutkaan niin piece of cake. Yritin selittää, että jotain pientä ottaisin ja tarjoilija, joka selvästikin havaitsi tilanteeni, ehdotti, että miten olisi ´sausage´? Ei, en minä mitään soosia nyt tarvitse... otetaan sämpylä. Ai että se makkara olisi tehnyt terää siinä vaiheessa! Saksan puolella yritin saada kyytiä ehkä tunnin ajan, mutta sitten luovutin, kun huomasin näköpiirissä siintävän motellin ja ei ollut vaikeaa tehdä päätös mennä viettämään yö lakanoiden välissä. Eihän se ilmaista ollut, mutta tässä vaiheessa ehdottomasti oikea päätös, vaikka matkaahan ei "enää"ollut kuin reilut 500 kilometriä, hah!

Nukuin lähemmäksi 12 tuntia eli siihen asti, kun huone piti luovuttaa klo 12. Vaikka matkaa oli vielä noinkin paljon, eteni se sujuvammin kuin mikään etappi tähän asti, suorastaan kuin tanssi (jos vertaus mitenkään sopii automatkan etenemiseen). Matkasta Saksan-Tanskan rajalta Bonniin en muista muuta kuin yhden rekan kyydin. Olisiko ollut, että se olikin ainoa kyyti? Kuski puhui saksaa ja englantia ja keskustelumme oli sujuvampaa kuin monesti aiemmin. Hän oli jatkuvasti radiopuhelinyhteydessä muihin samoilla seuduilla liikkuviin rekkakuskeihin, mikä oli minulle uusi kokemus. Kännyköitähän ei vielä silloin ollut keksitty. Alkuillasta olin kuin olikin Bonnissa. Soitin puhelinkopista ystävälleni, joka tuli pian hakemaan minut ihmetellen, miten tulen vasta nyt enkä ilmoittanut matkan venymisestä. Muistelen, että puhelinkopeista soittaminen maasta toiseen ei ollut silloin ihan niin yksinkertaista kuin nykyään. Puheluiden hinnoista en tiennyt enkä lähtenyt ottamaan selvää. Joka penni oli säästettävä. Perille päästyäni kohotimme tervetulomaljat ja suuntasimme hetimmiten lähimpään pubiin taivaallisten nautintojen, Weizenbierin, Beck´sin, Berlinerin jne. ääreen.

Kaikki hyvin! Vai oliko? Noin viikon kuluttua koitti paluumatkan aika...

Liftausmuisto osa 2: paluu

Kun oli aika lähteä takaisin, katsoimme ystäväni kanssa parhaan mahdollisen paikan aloittaa kotimatka - liftaten tietysti! Ei se budjetti ollut tämän reissun aikana kasvanut vaan päinvastoin ja ehkäpä viettämäni aika Bonnissa sekä käynnit Pariisissa ja Kölnissä antoivat voimaa ja uskoa lähteä matkalle, joka pahimmassa tapauksessa voi olla samanlainen tai jopa pahempi kuin aiempi. Pääsin kuitenkin taas Bonnista Tanskaan aika sujuvasti. Sitten tuli epäonnea, josta en tarkemmin muista kuin sen, että olin saapunut jollakin Tanskan sisäisten yhteyksien lautalla satamaan myöhään illalla eikä ollut mitään kyytiä siitä eteenpäin. Lautalla ei ollut monta autoa ja ne muutamatkin olivat menossa väärään suuntaan. Mutta nytpä muistinkin tulomatkalla minua jeesanneen pariskunnan. Katsoin kartasta (jonka he olivat minulle ostaneet), että hehän asuvat melko lähellä. Tietenkin soitin heille ja tunnin kuluttua minut haetttiin ja vietiin heidän asuntoonsa, tanskalaiseen idylliin kaikessa positiivisessa mielessä. Ensin minut ruokittiin ja pestiin (siis näytettiin, missä on suihku). Sitten seurusteltiin jonkin aikaa, kunnes oli aika painua yöpuulle. Ai niin, he pahoittelivat, että heidän 22-vuotias tyttärensä ei ole nyt paikalla, mutta hän olisi halunnut varmasti tutustua minuun! Hmmm!!! Silloin olin sen verran naiivi ja... mitä lie, että en ajatellut asiaa sen kummemmin, mutta jälkeenpäin tietysti sitäkin enemmän. Onko jotain, mitä minun olisi pitänyt tajuta? Ihan sama, ainakin nyt. Herra kuskasi minut aamulla jonkun lautan luokse ja jossain vaiheessa (en muista yksityiskohtia) olin Malmössä, eli eri paikassa kuin tullessa. Siellä minuun iski pessimismi enkä halunnut tai pystynyt enää nostamaan peukaloa tien varressa. Kävelin rautatieasemalle ja hyppäsin ensimmäiseen Tukholmaan menevään junaan. Räknäsin, että rahani riittävät juuri ja juuri junamatkaan ja lauttamatkaan Tukholmasta Helsinkiin. En kuvitellutkaan, että rahaa olisi voinut saada jostain seinästä niin kuin nykyään tai edes pankista ja tuskinpa tililläni olisi ollut kovinkaan monta markkaa.

Illansuussa olin Tukholmassa. Nyt piti vain päästä laivalle ja jotenkin sain selville sen lähtöajan ja samalla tajusin, että eihän minulla ole paljon aikaa laivan lähtöön. Menin metroasemalle ja hädissäni olin jo hyppäämässä väärän suuntaan menevään metroon. Paikalla olleet poliisit opastivat minut oikeaan suuntaan. Kävi niin, että metropysäkiltä oli vielä jokseenkin pitkä matka laivalle ja viimeinen bussi metroasemalta sinne oli juuri lähtenyt! Piti pistää juoksuksi. Taas kerran, nälkäisenä ja väsyneenä panin parastani (olisiko minussa ollut ainesta kestävyysurheilijaksi?) ja pingoin terminaalia kohti vaikka tunsin, että tehtävä on mahdoton. Se tuntui vielä mahdottomammalta siinä vaiheessa, kun saavuin terminaaliin ja totesin sen menneen sikäli kiinni, että virkailijoita ei näkynyt missään ja liukuportaat oli laitettu kiinni. Nyt mielessäni alkoi kauhukuvana väikkyä yöpyminen Tukholman kaduilla ja... (itkunsekaista nieleskelyä)... parhaani yritin, mutta se ei riittänyt...! Nousin kuitenkin portaat tasolle, missä on laskusilta ja ajattelin, että ainakin vilkutan hyvästiksi minut jättäneelle laivalle. Laskusilta oli vedetty juuri laivaan, mutta joku henkilökunnasta huomasi vilkutukseni ja ällistyksekseni laskusilta vedettiin takaisin!!! Pääsin kuin pääsinkin laivaan. Maksoin matkan, etsin makuulaveriosaston, kömmin laverille ja heräsin seuraavana aamuna Helsingissä. Laivamatka on hyvin sumuisena muistoissani, enkä tarkoita sääolosuhteita, ja sitä seuraavat pari vuorokauttakin ovat häipyneet muistin lokeroista.

Matkan pituus yhteen suuntaan on riippuen reitistä vähintään 2000 kilometriä. Google maps näyttää matkaan menevän 26 tuntia henkilöautolla (miten siihen on laskettu esim. laivamatkat?)- Joka tapauksessa matkaa ei millään muulla kuin lentokoneella alle vuorokaudessa taittanut. Minulla meni menomatkaan kolme ja puoli vuorokautta ja tulomatkakin kesti kolmatta vuorokautta. Vaikka matkanteko oli noin hidasta ja kävelin kenkänikin melkein puhki, en muistele reissua lainkaan kärsimysnäytelmänä ja epäonnistumisien summana, vaan pikemminkin seikkailuna ja sisukkuuden osoituksena. Muistot aina kultautuvat jonkin verran ja paljon olen varmasti unohtanut, mutta tällaisena sen tänä päivänä muistan.